Joku kuuntelee

Pienenä tyttönä Iron Maiden tuntui lähinnä pelottavalta, eikä vähiten yhtyeen maskotin, Eddien, vuoksi. Yhtyeen musiikkityylikään ei ehkä ollut juuri sitä mitä 12-vuotias Dingo-fani olisi halunnut kuulla, joten kevyet mullat Iron Maidenille.

Kymmenen vuotta tämän jälkeen tuli elämääni eräskin kotimainen yhtye, jonka kitaristilla oli tapana esittää keikoilla bändin esittelyn yhteydessä kitarasoolo Aces High -kappaleesta laulaen. Sittemmin huomasin, ettei soolo laulettuna kuulostanut juuri ollenkaan siltä miltä se oikeasti kuulostaa. Hemmetin tarttuva kitarariffi, ei se laulettu versio, oli kuitenkin puhelimeni soittoäänenä vuosia.

Tänään astelin pahaa aavistamatta Levykauppa Äxään hakemaan tullutta tilaustani (josta myöhemmin lisää) ja samalla suoraan keskelle Helsingin keikan kunniaksi soitettua Iron Maidenin Somewhere in Time -levyä, joka pauhasi kaupassa kuuluvasti. Liekö syy ollut Äxän mainiossa äänentoistossa vaiko missä, mutta levy kuulosti korvissani kerrassaan mahtavalta. Ihmettelin siinä ääneen seuralaiselleni, että onko Iron Maiden todellakin tehnyt aina näin tarttuvia biisejä, ja että eihän bändi kuulosta ollenkaan niin raskaalta ja ilkeältä kuin pikkutytön muisti kertoi. Hitto, Iron Maidenhan kuulosti hyvältä!

Ja nyt sitä joutuu sitten kuuntelemaan kotonakin. Anteeksi, Iron Maiden, että kesti.